<<<
Anne Valkonen Realismin eri tasoja Koko elämä ja ihmisen moninaisuus on se ääretön maaperä, jolla taiteilijan tulee liikkua. Ihmisen ja luonnon välinen suhde, harmonia ja riippuvuus, kaikki arvokkaimmat asiat on pystyttävä välittämään toisille, sanoi ARTE ryhmän jäsen Kaj Stenvall haastattelussa 1970-luvun puolivälissä, jolloin turkulainen nuori realismi rynnisti voimakkaasti esiin. Nämä sanat kuvaavat ARTEen kuuluneiden ja kuuluvien taiteilijoiden toimintaa laajemminkin, sillä varsin laajalla ja monipuolisella tavalla ovat kaikki ryhmän jäsenet välittäneet sekä arkipäiväisiä pikku tapahtumia että suurempiin ideologisiin yhteyksiin liittyviä asioita. Kun yhdistys perustettiin parikymmentä vuotta sitten, muun Suomen taide-elämässä tuskin aavistettiin ryhmän tulevaa merkitystä. Useinhan taiteilijat muodostavat pienempiä oppositioryhmittymiä, joiden toiminta päättyy hiljaisiin hautajaisiin melko nopeasti. ARTEn vuosikertomuksia lukiessa kohoaa arvonanto juuri sitä sinnikkyyttä kohtaan, jolla ryhmä on kaikista taloudellisista ja henkisistä vaikeuksista huolimatta jaksanut toimia vuodesta toiseen.		Toimintaan tulivat mukaan Raimo Kanerva, Veikko Lehtovaara, Jouni Boucht sekä ennen muuta ihastusta toisaalla mutta vihastusta enimmältään herättänyt Harro Koskinen. Toiminta suuntautui voimakkaasti ulos - turuille ja toreille. Uskottiin suoraan toimintaan ja mahdollisuuksiin muuttaa vallitsevaa järjestelmää taiteen avulla. Tämä vierotti jokseenkin kaikki elämänkokemusta saaneet ja todellisen arkipäivän tilanteen tietävät ARTEn jäsenet. 1970-luvun alussa vaihtui jäsenistö jokseenkin kokonaan. Toiminta ei kuitenkaan laantunut vaan näyttelyitä järjestettiin entiseen tapaan. Yltiöpää radikalismin leima vaikeutti näyttelyiden vastaanottoa. 1970-luvun puolivälissä liittyi ARTEen jälleen joukko uusia, 40-luvun lopussa ja 50-luvun alussa syntyneitä kuvantekijöitä kuten Manno Kalliomäki, Ulla Liuhala, Erkki Mykrä, Kaj Stenvall ja Anu Tuomi vain muutamia mainitakseni. Heitä yhdisti voimakkaasti ihmisen ja luonnon rehellinen kuvaaminen, arkipäiväisen työnteon arvostus ja maailmanlaajuinen humanismi. Ammatilliseen pätevyyteen kiinnitettiin huomiota ja monia kiinnekohtia löydettiin kuvataiteen historiallisesta perinteestä.
Vaikka ARTEssa tärkeinä asioina on pidetty kaikkia taiteilijan aseman parantamiseen liittyviä kysymyksiä, on näyttelytoiminta alusta saakka ollut etusijalla. Varsinkin 1960-luvun lopulla aktivoitunut taiteellisen ilmaisun vapauden puolustaminen pisteli piikkejä kunnallisen byrokratian kovettuneeseen pintaan. ARTEn jäsenistö on vaihtunut moneen kertaan ja niinkuin useimmissa toimivissa ja aktiivisesti yhteiskunnassa kiinniolevissa järjestöissä monet jäsenet ovat eronneet ja liittyneet uudelleen pahimman tunnekuohun laannuttua. Alkukaudella ARTEn jäsenet pitivät voimakkaasti yllä Otto Mäkilän aloittamaa surrealismin perinnettä. Monet ARTEn perustajajäsenistä olivat olleet Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Mäkilän oppilaina. Kauko Lehtinen, Hilkka Toivola, Vieno Orre, Juhani Vikainen, Raimo Aarras, Antti Nieminen ja monet muut toimivat 1960-luvulla ARTEn kantavina voimina. Viljo Mäkinen, Max Salmi, Olavi Vaarula, Alpo Jaakola ja Mauno Hartman toivat oman vahvan panoksensa yhdistyksen näyttelyihin 60-luvulla ja vielä vuosikymmenen vaihteessa. Jo 1960-luvun puolivälissä alkoi yhdistyksessä versoa uhmakas radikalismi.		ARTEn jäsenten tuotannossa voidaan suurimpana yhteisenä nimittäjänä pitää realismia, mutta jokaisen taiteilijan kohdalla se toteutuu erilailla. Surrealismin tarkoitus on olla juuri todellisuuden palvelija, sillä se todellistaa sitä, mitä ei vielä ole todellistettu. Ja tämän se pyrkii tekemään kaikilla kuvittelun viittauksilla ja keinoilla niin, että uneksittu ja ajateltu maailma tulee yhtä todelliseksi kuin näkyvä ja kosketeltavakin, ajatteli Otto Mäkilä. Realismiin kuuluu idealismi, sanoo Harro Koskinen. Elämälle olennaisten kysymysten asettamisessa on ajattoman taiteen voima, kirjoittaa Manno Kalliomäki. Nämä ARTEa lähellä olevien taiteilijoiden ajatukset rajaavat mielestäni erittäin hyvin sen alueen, jolla artelaisten taide on liikkunut ja tulee ilmeisesti tulevaisuudessakin liikkumaan. Tältä pohjalta lähtevänä se rikastuttaa koko Suomen taide-elämää.