Yksi pieni käymälä

Olipa kerran joukko taiteilijoita, joilla oli unelmana löytää omalle toiminnalleen keskuspaikka. Paikan tulisi olla monipuolinen ja korkeatasoinen. Siellä taiteilijat voisivat esitellä töitään ja toteuttaa myös valtakunnallista ja ennen pitkää kansainvälistäkin yhteistyötä. Tuon yhteistyön kautta kyettäisiin vähitellen nostamaan kuvataiteen yleistä arvostusta, edistämään taiteilijoiden työskentelyolosuhteita, laajentamaan toimintapiiriä ja luomaan yhteyksiä ulkopuoliseen maailmaan ... Eikö tämä kuulosta utopialta, joka ennen pitkää kuitenkin kaatuisi, jos ei muuhun niin voimavarojen puutteeseen ja keskinäisiin erimielisyyksiin?

Turussa tämä tarina on kuitenkin tosi. Artelaiset keksivät itselleen kymmenen vuotta sitten yhteiseksi toimipisteeksi ja galleriatilaksi käytöstä poistetun Liljan puiston yleisen käymälän Aurajoen rannalta. Käymälän? No, se ei totisesti ensimmäisenä tule mieleen mahdollisena kuvataiteen pyhättönä. Mielikuvissahan kuvataide yhtä lailla kuin sen ympärille rakentuva sosiaalinen kehyskin yhä edelleenkin edellyttävät puhtaita valkeita seiniä, neutraalia ja arvokasta ympäristöä, vakavuutta ikäänkuin omaa asiaansa vahvistamaan.
Liljan käymälälle annettiin itseironisesti nimi Titanik, ja gallerian tunnuskuvan horisontissa laiva on jo pahasti päässyt kallistumaan ... Auringonlaskuun on ikäänkuin heitetty kysymys: onko jotakin tehtävissä? Tavoitteeksi ei siis alun alkaenkaan asetettu maailman uudenaikaisinta ja parasta, menestyksekkäintä ja uppoamattominta galleriaa, vaan yksinkertaisesti taiteilijoiden oma toimintakeskus jossa ajatukset ja ideat kohtaavat ja jossa tämän kohtaamisen johdosta voi samalla syntyä jotakin uuttakin. Se ei ole halunnut eikä olisi kyennytkään raportoimaan ennnätysmäisistä kuukausittaisista kävijämääristään eikä se edes ole kuvitellut voivansa 'kannattaa'.

Sen sijaan gallerian merkitys on arvioitavissa monien muiden, todellisempien kriteereiden kautta. Neljän huoneen 140 m2 ovat tarjonneet puitteet monille debyyttinäyttelyille, monille yhteisesiintymisille ja ennen kaikkea monille sellaisille kansainvälisille yhteishankkeille, jotka ovat osoittaneet omalle tekemiselle aivan uudenlaisia puitteita ja heijastuspintaa. Toiminta käynnistyi 1988 turkulaisessa ja suomalaisessa taiteessa vahvasti vaikuttaneen Ismo Kajanderin näyttelyllä Tänään ja huomenna ja huipentuu 10-vuotisjuhlallisuuksiin toukokuun puolivälissä 1998. Tähän väliin mahtuu paljon.

Titanikin toiminta on alusta alkaen ollut kaikissa suhteissa avointa. Ryhmäkuntainen omaan tekemiseen keskittyminen on kaukana siitä näyttelyhistoriasta, joka tässä luettelossa toisaalla lähemmin esitellään. Toimintalinjana on tietoinen linjattomuus, joka ei haluakaan pitäytyä mihinkään tyyliin, mediaan tai aihepiiriin. Galleria ilmoittaa ainoastaan olevansa kiinnostunut nykytaiteilijoiden omaperäisistä ja antaumuksellisista lähestymistavoista ja haluavansa sen pohjalta rakentaa monipuolisen ja kiinnostavan ohjelman. Näin on tapahtunut. Galleria on valtavasti rikastuttanut sekä paikallista että valtakunnallista taide-elämää ja mahdollistanut monta sellaista hanketta, joita tuskin muutoin olisi toteutunut. Sanalla sanoen, toiminnassa on kaiken aikaa ollut sisäänrakennettuna oivalluksena se, että oma voi löytyä ja vahvistua vertailun kautta.

Merkityksellisen taiteen ja kulttuurin edellytys on usko omiin mahdollisuuksiin. Tuota uskoa ei voi kuitenkaan kukaan itse itselleen keinotekoisesti suggeroida. Modernin maailman paradoksi on nimittäin se, että oma identiteetti rakentuu ja heijastuu muiden kautta, ikäänkuin peilistä - siitä miten arvioimme itsemme suhteessa toisiin ja miten muut arvioivat meitä. Yksilöt ja kulttuurit muotoilevat kaikkina aikakausina käsityksen toisesta kyetäkseen määrittämään itsensä, ja siten ulkopuolinen on aina läsnä itsessämme.

Varsinaisesti se, mitä jossakin Turussa mahdollisesti tapahtuu, ei sellaisenaan kiinnostaa ulkopuolista maailmaa - paitsi jos siellä tapahtuu jotakin sellaista, mitä muualla ei tapahdu, ja mikä on siis 'ominaista' vain Turulle. Kysymys onkin siitä, miten omat erityisehdot löydetään ja miten niitä tuetaan? Tähän liittyy paikallisuuden perustava paradoksi: kukaan ei voi löytää omia erityisedellytyksiään itse, yksin. Paikallisen kulttuurin pahin vaara on kulttuurinen periferisyys, sisäänpäinkääntynyt itsetyytyväisyys ja pysähtyminen, jossa tason kriteerit asettaa oma pieni piiri. Yleensä tämä on merkinnyt ja merkitsee muurien pystyttämistä tuon piirin 'puhtauden' säilyttämiseksi ja johtaa ennen pitkää tilanteeseen jossa kaikki kilpailevat keskenään hyvin rajallisella kilpakentällä ja jossa toiminta tasapäistyy keskinkertaisuuden mitäänsanomattomuuteen.
Joku voi tietenkin kysyä miksi meidän ylipäänsä pitäisi välittää ulkomaailmasta, miksemme tyydy olemaan keskenämme tyytyväisiä? Siksi, että ulkomaailmaa emme voi millään alueilla välttää, kaikkein vähiten kulttuurin alueella. Vain sellaiset erityisyydet säilyvät jotka kiinnostavat muualla ja joita arvostetaan muualla. Siksi juuri vuorovaikutuksesta ammentava erityislaatuisuus ja liikkelläolo on paikallisen kulttuurin paras mahdollisuus.

Suhteemme kansainväliseen kulttuuriin ja kykymme arvioida sen kehitystä on tämän hetken avainkysymyksiä. Siinä oman löytäminen ja avoin ulospäinsuuntautuminen ovat puolestaan avainsanoja. Vaikka ne saattavatkin kuulostaa vastakkaisilta tavoitteilta, niiden yhteensovittaminen on kuitenkin erityisen tärkeätä aikana jolloin kulttuurin merkitys on kiistattomasti monin tavoin noussut ja jolloin vaihdon ja yhteyksien yhä kiivastahtisempi maailma on muuttunut äärimmäisen haasteelliseksi kaikille. Niin turkulaisen, suomalaisen kuin minkä tahansa muunkin kulttuurin on jatkuvasti 'ansaittava' asemansa muualla. Samanaikaisesti kuin jokaisen on puolustettava omaansa, jokaisen on kuitenkin myös vaalittava oikeuttaan avoimuuteen suhteessa muuhun maailmaan.
Aikoinaan eräs suomalainen Euroopankävijä, V.A. Koskenniemi, kirjoitti matkakirjansa Symphonia Europaea A.D. 1931 johdannossa maanosamme ylle levittäytyvästä Götterdämmerung-vaikutelmasta, joka, kuten hän itse sanoo, "ei onneksi jäänyt viime kesän matkalaiselle ainoaksi. Ponnistuksen, luovan työn, ja kiireisen teknillisen, taloudellisen ja fyysillisen kilpailun sävel soi vastaan eri suunnilta, ikäänkuin uhmaten kaikkia pahoja aavistuksia ja huumaten jäytävää epäuskoa tulevaisuuteen. Työn ratsionalisointi, ilman valloitus, sosiaaliset ja hygieeniset parannukset, monipuolinen rakennustoiminta olivat päivän tunnussanoja ja olivat jo jättäneet merkkinsä yhteiskuntien elämään ja niiden asutuskeskusten ulkomuotoon.---"

Me nykypäiväiset tiedämme, mitä Euroopassa 30-luvun edetessä tapahtui, ja tässä suhteessa Koskenniemen lausumaan sisältyy kiinnostava ambivalenssi. Onko niin, että hänen kuvaamansa taloudellinen toimeliaisuus johti välineellisen järjen ylivaltaan ja katastrofiin, vai päinvastoin, että taloudellinen toimeliaisuus oli liian heikko estämään irrationaalisen nurkkakuntaisuuden nousun, joka johti katastrofiin?
Turkulaisen Titanikin olemassaolo on konkreettinen esimerkki eräästä kulttuuripolitiikan peruskysymyksestä: on välttämätöntä tiedostaa paikallisuuden kaksoisluonne ja samalla se, että moniin sattumanvaraisuuden luomiin mahdollisuuksiin voidaan aktiivisesti vaikuttaa. Turussa onneksi oli käytöstä poistettu käymälä, jonka taiteilijat onneksi oivalsivat vaatia omaksi toimipisteekseen. Lopputulos onkin ollut kiinni vain omasta työstä ja näkemyksestä. Omalla linjattomalla linjakkuudellaan tämä galleria on kyennyt jo kymmenen vuotta vastustamaan välineellisen järjen ylivaltaa ja rohjennut olla oma pieni itsensä. Samalla se on kunniakkaasti osannut tyrmätä irrationaalisen nurkkakuntaisuuden nousun ja rakentanut työnsä tueksi laajan valtakunnallisen ja kansainvälisen yhteysverkoston.

Tällainen Titanik ei uppoa. Usko omiin mahdollisuuksiin, vilpitön avoimuus ja halu vuorovaikutukseen muun maailman kanssa auttavat pysymään pinnalla.
Alussa mainitut utooppisilta tuntuvat haaveet ovat itse asiassa samoja tavoitteita, joita Arte ry asetti itselleen perustamisvuonnaan 1960, siis sangen varhain. Artelaiset ovat osoittaneet, että yhtä vähän kuin tämän päivän turkulaisessa kaupunkielämässä voi tulla toimeen ilman julkisia käymälöitä, yhtä vähän voi tulla toimeen ilman Titanikia. Parempaa saldoa tällä tulosvastuun ja laadun mittaamisen aikakaudella tuskin kukaan voi itselleen toivoa. Titanikista on tullut käsite: se on Laatugalleria sanan varsinaisessa merkityksessä.

Marketta Seppälä