Seuraavassa SANNA KANNISTON alustus INTO ja HIMO-seminaarissa:

INTOHIMO LUONTOON

Sademetsässä kulkiessani ajattelin usein, että se on kaoottinen ja hullu paikka. Hyönteiset ja linnut metelöivät lähes tauotta. Kasvien vihreä massa tuntui ylitsepursuavalta. Ne täyttivät jokaisen valoaukon ja kiipivät toistensa päällä voimiaan koetellen. Ne pursuivat joen reunoilta veteen ja kohosivat veden keskeltä. Metsänpohjan peittivät ruskeat lehdet ja ilma tuoksui kostealle maatumiselle. Sade putosi taivaalta järjettömällä volyymilla - olisihan sitä vähemmälläkin kastunut.

Kokemusta ja tunnetta metsästä on mahdotonta kuvailla.

Metsän tila on väreineen, muotoineen ja valoineen enemmän ajatuksia herättävä kuin yksikään taidenäyttely, jossa olen käynyt. Metsä on kiehtova vanha maailma, joka on ollut elämänmuotoineen samankaltainen miljoonia vuosia. Evoluutio on vuosituhansien kuluessa muotoillut häkellyttäviä kasvi ja- eläinlajeja, joiden synnyn kanssa ihmisellä ei ole ollut mitään tekemistä. Luonnon kauneuden kohtaaminen, sellaisen, jota ihminen ei ole luonut koskettaa minua eniten.

Aikaisemmin en pitänyt kuumuudesta. Kesäisin olin ahdistunut lämmön noustessa yli 24 asteen. Sademetsässä lämpöä saattaa olla parhaimmillaan 40 astetta. Sataprosenttisen kosteaa kuumuutta on kaiketi helpompi hengittää. Olen oppinut sietämään epämukavuutta; hikeä, likaa, hyönteisiä, pilaantuvaa ruokaa ja leväpilkkuisia vaatteita. Ajattelen, että siellä työskentely on eräälainen kelpoisuus- ja selviytymiskoe. Nautin kaivaessani mutaisena kuoppaa maahan hien valuessa ja moskiittojen parveillessa. Se on minulle henkinen kokemus. Tuntee olevansa olemassa.
Kilpaillessaan valosta ja ravinnosta lajit erikoistuvat sademetsässä äärimmilleen. Olen kaiketi siellä joukossa yksi erikoistuja. Ekologinen lokeroni on varsin omituinen ja käyttäytymiseni rajattua.

Intiaanien kylissä asuessaan voi irrottautua hetkeksi omasta kulttuuristaan. Ulkonäköään, yksilöllisyyttään ja käyttäytymistään ei ajattele. Olemisesta tulee ikäänkuin ajatonta, koska päivärytmi muuttuu samankaltaiseksi ja sitä säätelee valoisan ajan alkaminen ja päivän hämärtyminen iltakuudelta. Ajan merkityksen muuttuminen tuo vapauden tunteen.

Elämä kylissä on rauhallista. Intiaanien elämässä ei ole työtä, jota ei voisi jättää huomiseen. Ruuan hankinta ja valmistaminen vei oleellisen osan ajasta.

Ihminen tietää selkeämmin olevansa yksi muiden joukossa, yhteisössä ja luonnonjärjestyksessä.

Minulla on lapsellinen taiteilijan intohimo olla luonnontutkija ja halu tietää enemmän. Tulevat työni tulevat olemaan enemmän tutkivia ja kokeellisia. Tekotieteellisiä, koska ne eivät pyri uskottavuuteen tai objektiivisuuteen.

Tieteen maailman kuvasto inspiroi minua. Mikroskooppiset kuvat kasvien ja eläinten pinnasta, rakenteesta ja muodoista. Animaatiot hyönteisten ja lintujen nopeammista näköaistimuksista ja erilaisesta värinäöstä. Erilaiset nopeutetut prosessit: nupun aukeaminen kukaksi, toukan kehittyminen korennoksi, pilvien liikkeet taivaalla jne. Eläinten näkökulmasta kuvatut dokumentit. Vedenalaisen maailman kauneus ja avaruuden abstraktit kuvat. Kaiken sellaisen näyttäminen, jota ei tavallisesti näe. Omassa työssäni on vastaavanlainen pyrkimys.

Sademetsä ja sen kulttuuri on kaikkia aistejani tyydyttävä. Tällä hetkellä tuntuu, että voisin ammentaa siitä vuosia, enkä vielä sittenkään tietäisi tarpeeksi. Haluan syvemmmälle metsään. Haluan tehdä työlläni sille kunniaa.

Lähden elokuussa 1998 kolmeksi kuukaudeksi Peruun jatkamaan työskentelyä.

Sanna Kannisto