<<<

		vas. Mustakappale (Punasiirtymä) Kinetic sculpture, 1989 Height ca. 100 cm Helsinki City Art Museum oik. Mustakappale (Akselinpala) Kinetic sculpture, 1989 Height ca. 125 cm Helsinki City Art Museum kuvat: Kimmo Ojaniemi
3.8 - 23.8. 1989 KIMMO OJANIEMI Universe University Jarkko Laineen arvostelu Turun Sanomissa elokuussa 1989 Kosminen kumu A Cosmic Cum Saksalaisten sotapäällikköjen viisaus oli, että erst Wegen, dann Wagen"; taiteilija tekee tietysti päinvastoin: ensin vaunut, sitten tie. Niin ei ehkä valloiteta maita, mutta niin valloitetaan maailmoita, luodaan niitä (ja niin kuin Lauri Viita sanoi, vähempää ei ylipäätään kannata ruveta luomaan). Ojaniemi on luonut kosmisen yliopiston kuvan; gallerian tilat ovat muuttuneet kampukseksi, outojen muotojen, liikkeiden ja äänien viri kekentäksi (jos kohta pitää muistaa, että toisen harmonia on toisen harmonikka eli kakofonian tila). Esillä on erilaisia kojeita, jotka kaikki toistavat ihmismieltä alituisesti kiehtovaa ja kiihtävää ideaa ikuisesta liikkeestä, ikiliikkujasta. Kojeiden lisäksi Ojaniemi on tehnyt joukon vesivärimaalauksia, jotka ovat kuin arkkitehdin piirroksia isosta auditoriosta. Niiden ympyränkehät ovat ikiaikaisia symboleita, jotka vievät ajatukset todellakin kauas pois maallisten sivilisaatioiden piiristä. Ympyrä on ainä kiehtonut ihmisen mielikuvitusta. Englannissa ja Pohjois-Ranskassa on isoja kiviä pystytettyinä kaareviksi, ympyrän muotoisiksi rakennelmiksi - periaatteessa samanlaisiksi kuin Ojaniemen kuvat. Kivikehien tarkoitusta ei tiedetä; Ovatko ne pakanallisia temppeleitä vai tähtitieteellisiä observatorioita? Vai onko niiden tarkoitus kabbalistinen kertoa katsojalle Jumalan kaikki seitsemänkymmentäkaksi nimeä... Luoja yksin tietää.	Maailmankaikkeuden kuvia, zodiakkeja eli eläinrata kuvia. Tai näyttämöitä, niinkin voi ajatella. Kun katson kuvaa, jossa ruskea väri on hiekanruskea, näen silmissäni espanjalaisen härkätaistelu areenan, sen ympyränkehä kiertyvän ja umpeutuvan katsomon. Näen myös totuuden hetken, joka minulle on härän kuolema. En koskaan voi unohtaa hetkeä, jolloin voimakas, elämää uhkuva olento nöyryytetään polvilleen ja murhataan. Mutta ehkä se on jumalainen totuus; juuri härän hahmossa Zeus ryösti Euroipen, mutta eläinratakuvastoon ei härkä ole mahtunut kokonaisena, vaan miltei kaikissa planisfääreissä se esiintyy silvottuna; koko takapuoli puuttuu... En tiedä, miten pitkälle eurooppalaisuuden alkumyytteihin Ojaniemi on halunnut mennä, onko ollenkaan. Hänen teoksensa antavat mahdollisuuksia moniin tulkintoihin. Pellistä rakennetut kojeet, joissa eriväriset valot tuikkivat ja räpsähtelevät, kuvaavat tietenkin myös tätä meidän omaa hetkeämme, jolloin avaruus (universumi) on muuttumassa, ellei tähtien sodan pelitauluksi, niin kuitenkin romutarhaksi, jossa kosmonauttien luut ovat kuin huuhkajan oksennuspallo synkeässä metsässä.	Peltikuutio, joka säännöllisin väliajoin antautuu pienen maanjäristyksen hytisytettäväksi. Peltirumpu joka nytkähtää vuoroin eteen, vuoroin taakse. Lastenvaunujen pyörille rakennettu peltikotelo, joka liikkuu nykien, kuin sairautta kuvaten. Ojaniemen työt herättävät ilottomia ajatuksia, vaikka niissä on huumoriakin. The Big Band kertoo kaiken alun: painat nappia ja konevasara , lyö kalahtaen rautaan - mukana on munankuoren siruja kuin viittauksena omaan maailmansyntytaruumme, Kalevalasta tuttuun... Mieleni tekisi sanoa Ojaniemen näyttelyä installaatioksi, sillä vaikka kukin teos on oma kokonaisuutensa, niiden yhteisesti synnyttämä vaikutelma - valojen välke liike veden kohina, erialaiset mekaaniset äänet - luovat illuusion maailmasta, joka voisi olla tosi jo nyt, mutta joka vasta etsii toteutumistaan. Viitteessään Leonardo da Vinciin Ojaniemi herattää uudelleen ajatuksen Euroopasta ohi zodiakkien ja suoneniskutaulukoiden suoraan Ristiinnaulittuun. Kohotetut käsivarret ovat kuin portit: niiden alitse kuljetaan pois barbaarien maasta. Ihminen ei enää ole pelkästään jumalan kuva, vaan inhimmillinen olento, iso ja pieni, rakastava... Historiasta oppii. Maalaustaiteeseen tuli perspektiivi, joka ensin kuvasti kaupungin katuja, nyt tähtitaivaita. Ojaniemen näyttely on hyvin ajankohtainen, hyvin viisas. Kun hänen modernin - ja kosmisen - vaivaisukkonsa käsi lähestyy moottori suristen, se ei enää kärtä rahaa robottien karttuisaan käteen, se pyytää meille, jotka emme peltiä ole. Emmehän? JARKKO LAINE       <<exit>>