ERI galleria, Tanssiteatteri Erin suunnittelema visuaalinen tanssikokonaisuus,
koreografia Tiina Lindfors,
tanssijat: Tiina Lindfors, Suvi Pohjonen, Lassi Sairela, Eeva Soini,
valot: Auli Korhonen,
tekniikka: Uffe Dolk,
musiikki: Steve Reich
Tiina Lindforsin alustus INTO ja HIMO-seminaariin
Titanik syntyi vuonna 1988 taiteilijoiden intohimosta ja tarpeesta ylläpitää vaihtoehtoista näyttelytoimintaa. Tanssiteatteri ERI syntyi vuotta myöhemmin ja hyvin samanlaisista syistä. Jokin intohimo veti meitä tähän Turun jokivarren galleriaan, Suomen ehkä avantgardistisimpaan näyttelytilaan. Sinne syntyi ERIn galleria. Tanssiteatteri ERIn historian ensimmäinen kantaesitys.
Titanik galleria syntyi karkauspäivänä. ERIn syntymäpäivää en muista, mutta Eri gallerian ensi-ilta oli samanaikaisesti oman karkausvuotemme avajaiset ja kruunajaiset. Ja mekin kerroimme matkasta.
Mukaan lähtijöitä olivat siis Titanik ja silloinen galleristi Eija Saarinen sekä ERI. Meidän eriläisten venettä luotsasin minä itse ideoijana ja koreografina. Matkan kuvista ja valotiloista vastasi Auli Korhonen ja tekniikasta Uffe Dolk. Tanssijoina olivat minun lisäkseni Eeva Soini, Lassi Sairela ja Suvi Pohjonen. Mutta missä sitten matkustettiin ja millä ja miksi?
Siksi, että kuvataiteilija Auli Korhosta ja minua oli jo aiemmin kiehtonut kuvaan hiottu vangittu hetki ja toisaalta liikkeen energia. Kuvan taide ja vartalon veistoksellisuus. Plastisuus liikkumattomassa ja toisaalta elävässä muodossa. Riisuttu estetiikka kuvassa ja ihmisruumiissa. Ja näihin ideoihin yhdistettiin ERI gallerian rituaaliset materiat: vesi, hiekka, ilma ja tuli.
Millä me matkustimme? Me matkustimme valolla, kuvalla, materialla, musiikilla ja liikkeellä. Tärkeintä kuitenkin oli, että me matkustimme omalla uskollamme. Se sanoi, että pieneen, valkoiseen ja tyhjään tilaan voimme luoda illuusion matkasta, joka on paljon syvempi, laajempi ja pidempi, kuin ne 30 askelta, jotka katsoja teoksen edetessä sai kulkea.
Näinollen alussa oli tyhjä valkoinen huone. Hitaasti sen seinät täyttyivät veden lumovoimaisesta läsnäolosta. Lopulta neste haihtui supistuvan ympyrän sisään kuin kaivoon ja valkoisesta tyhjyydestä alkoi työntyä esiin figuuri. Alaston, joustavan kankaan poimuihinsa vangitsema hahmo. Pimeyteen laskeutuneesta, syntymän ja irtautumisen teemasta yleisö kulki kohti seuraavaa valoa ja tilaa. Siellä taivaankorkeudelta satoi hiekkaa, filosofista rajattomuuden viljaa. Yhtäaikaa vapauttavassa ja tuskaisessa suihkussa naisen puolialaston hahmo matkaa kultivoidun riisutun liikkeen kautta läpi kolmen valon ja värin. Ennen pimeyden laskeutumista hän piirtää hiekkaan ympärilleen suojaavaa kehää.
Kolmannessa huoneessa soljuva minimalistinen musiikki vaihtui aksentiltaan aggressiivisemmaksi rummutukseksi. Katonrajassa mies vapautui akrobaattisessa soolossaan verkon kahleesta ulos vapaaseen ilmaan. Lähelle, muttei yleisön katseitten kosketettavaksi.
Neljäs valaistu huone toi yleisön eteen akvaarion. Veden vastuksessa naisen liikkeet näyttivät unenomaisilta ja laineiden siiloama valo vei mielen kohti meren tuudittamaa rytmiä.
Viides ja viimeinen tila toi tulen ja tanssijoiden liekkien lailla nykivät ja hengittävät liikkeet. Lopussa materia sulautui valoon, kehä umpeutui suureen harmoniaan.
Näin me toivoimme sen välittyvän. Tai ainakin kuvaamaani suuntaan. Käytännön kertomus valaisee ERI galleriasta sen toisen matkan.
Sekuntiakaan ei jäänyt yli. Kello tikitti kohti ensi-iltaa ja Uffen uskomaton tietokonekalusto pani kapuloita rattaisiin. Me odotimme jo lattiatilan tyhjentämistä itse tanssille, mutta noin kolme kilometriä johtoja risteili katosta lattiaan. Kaiken keskellä Uffen rakastettavan rauhallinen hahmo sämpylänmuruja peikkoparrassaan. Ja se koko seinän peittävä valkoinen kangas. Uskomaton tahrankerääjä. Joka soolon jälkeen sai hinkata mustia tassunjälkiä kankaasta. Kukaan ei halunnut varpaitten ja kantapäitten kuvia keskellä herkkää "syntymäveden" diakuvaa. Viimeisessä huoneessa oli täysi työ, ettei törmäillyt muihin tanssijoihin. Meillä oli valkoisiksi värjätyt piilolinssit ja niiden keskellä niin pieni reikä, että näkökenttä rajoittui puoleen. Verkkohuoneessa sai sydän kylmänä kuunnella telineitten kirskumista, kun Lassi koko painollaan ja voimallaan tempoili verkossa. Mutta paras oli vasta tulossa.
Kun yhdistetään riisiä ja vettä, tulee puuroa. Siis riisipuuroa. Meidän hiekkamme taivaankorkeudelta oli, käytännön keräily- ja siilojen uudelleentäyttösyistä, riisiä. Akvaariossa oli kyllä oikeaa vettä. Ja akvaariokin oli oikea. Se vain oli väärin suunniteltu suuressa koossaan ja alkoi yhtenä onnettomana yönä vuotaa. Aamulla kahlasimme sisään ja aloimme urheasti kerätä puolivalmista riisipuuroa ja pumpata tilaa tyhjäksi vedestä. Eikä tämä suinkaan tapahtunut vain kerran. 63 esityskerran jälkeen veimme kaikkein urheimman galleristimme ulos syömään. Luonnollisesti riisiruokaa kiinalaiseen ravintolaan.
Tästä huolimatta teimme saman teoksen uuden version Helsingissä. Uudella akvaariolla. Sekin hajosi. Oikeustoimet akvaarioitten tekijöitä vastaan eivät johtaneet mihinkään. Koskettavimmissa arvosteluissa sanottiin: "Esitys puhuttelee harmonisuudessaan puhdasverisiä esteetikkoja, se tekee galleriasta hetkeksi elävän muodon, liikkeen ja rytmin temppelin." Tai: "Sitä ei voi sanoin selittää."
Me tekisimme ERI gallerian milloin vain uudestaan. Se on intoa ja himoa.
Tiina Lindfors
<exit>