HARRO
KOSKISEN CITY-lehdelle tekemä haastattelu Titanikin näyttelyynsä valmistautuvasta
SIMO HELENIUKSESTAHÖYLÄTEN JA VIILATEN ? PALA SIMO HELENIUKSEN PÖLKKYÄ
Simo Helenius: TYYNY . muovikangas . 1960
Simo Helenius: ELÄMÄN MYÖTÄ . Betoni . 1979
Simo Helenius: JANOISET . Hiekkakivi
ENNEN, NYT JA SITTEN
Simo teki 70-luvun alussa veistoksia topatusta vahakankaasta. Näissä töissä, joiden esikuvista ensimmäisenä tietysti tulee mieleen Oldenburg pehmeine esineineen, oli yhteisenä tekijänä aina jokin juju, jokin selvästi rajattu oivallus.
Esimerkkinä vaikkapa naisen muotoinen kilpa-auto, vaihdetanko, joka lähemmin tarkasteltuna paljastuukin kiväärin lukoksi, kravatti jonka muoto on erehdyttävästi sama kuin miehen sukuelimellä.
Saman vuosikymmenen puolivälissä tyyli oli muuttunut. Itäisestä naapurimaasta saapunut realismin muunnos valtasi rynnäköllä Suomen ja Simon muiden mukana. Syntyi jämerä betoniveistos toisensa perään.
Päitä oli joukossa paljon, samoin puolivartalokuvia. Oli perinteisiä muotokuvia, mutta myös suuri joukko tyyppikuvia, eräänlaisia ikoneja. Suurin ero aiempaan ja myös myöhempään tuotantoon nähden oli teosten vakava, harras ja usein mietteliäs sävy. Simon muuta tuotantoa leimaava leikkimieli oli näissä töissä sivuutettu.
Simo Helenius: KONSTNÄR, FORSKARE, KONSTSÄLJARE . 1975
80-luvulle tultaessa vaihtuivat sekä tyyli että materiaali jälleen. Simo alkoi veistää pölkkyjä, pikkuhiljaa yhä isompia ja isompia. Suurimmat Simon pölkyistä ovat ennen työstämistä painaneet neljä viisi tonnia.
Simo on yhdistänyt pölkkyihin myös kangasta ja tietysti väritystä ja patinaa.
Leikkisyys tuli entistä vahvempana mukaan - ei toki kaikkiin teoksiin, mutta useimpiin. Kuten ihmisenä on Simolla myös taiteilijana aina pilke silmäkulmassa - silloinkin kun hän käsittelee vakavaa, kipeää tai surullista asiaa on teoksissa keventävää huumoria.
Simon pölkyt ovat hyvin suomalaisia. Ne jatkavat suoraan kansantaiteen perinteestä ja liittyvät siihen moderniin kuvanveistoon jota meillä tunnetuimmin edustavat Mauno Hartman ja Kain Tapper. Toisinaan teosten muodot viittaavat myös Harry Kivijärveen ja Simo myöntääkin pitävänsä Kivijärveä suosikkinaan suomalaisten kiviveistäjien joukossa.
Simo kuitenkin toistaiseksi veistää puuhun ja hänen työnsä ovat vähemmän sliipattuja, primitiivisempiä kuin edellä mainittujen herrojen teokset.
Simo on kansanomaisempi. Tietty kömpelyys ja karkeus on hellyttävää, puhuttelevaa: meille puhuu kaveri; ei pappi eikä opettaja. Simon työtapa julistaa tasa-arvoa ihmisten välille.
Galleria Bellarten avajaisnäyttelyn yhteydessä kirjoitin Simon teoksista näin: "Simo Heleniuksen kaksi veistosta ovat varmasti eräitä hänen parhaistaan. Teoksissa on alkukantaista muodon kautta syntyvää voimaa, Heleniukselle tyypillistä oivaltamisen iloa ja sopivassa suhteessa kertovaa, jopa humoristista sisältöä sekä abstrahoitua, pelkistettyä muotoa." -Kertomatta jäi vaikkapa Simon puuveistosten lämpö, niiden intimiteetti; läheisyys.
Puuhan ei sinänsä ole Simolle uusi materiaali, hän teki puuveistoksia jo ennen Piirustuskouluun menoaan. Puuhun palaamisen Simo kertoo olleen sattumaa: joku vain tarjosi pölkkyjä materiaaliksi ja siitä se lähti. Ja vei mukanaan.
Sen takia: kun Simo kertoo olevansa yhä kiinnostuneempi kivestä, rohkenen epäillä kiven sopivuutta hänelle. Simo tekee työtään nopeasti, spontaanisti, fyysisesti. Pehmeä ja mukautuva, helposti työstettävä puu on juuri omiaan Simolle. Yllytän Simoa vain pysyttelemään puussa vaikka selvästi huomaan, että puheeni menevät suoraan läpi pään.
Jokaista taiteilijaa kiinnostavat uudet haasteet, uusien ongelmien ja vaikeuksien voittaminen, materiaalin vastustuksen murtaminen. Kivi on selvästi Simolle tällainen haaste, ja haasteet on otettava vastaan, käytävä katsomassa mitä uudelta tieltä löytyy.
Simossa on sitkeyttä ja peräänantamatonta tahtoa tavanomaista runsaammin. Saamme siis tulevaisuudessa odottaa Simolta kiviä, siitä olen varma.
teksti: HARRO KOSKINEN